Hetki, jolloin lakkasin uskomasta perinteiseen värianalyysiin.
Mitä tapahtui, kun räjäytin kaikki oppimani
värianalyysimetodit atomeiksi?
Miksi päädyin kyseenalaistamaan kaikki värianalyysimetodien järjestelmät?
Mitä tapahtuu, kun et enää voi uskoa niihin perusasioihin, joihin olit oppinut työssäsi nojaamaan?
Miksi en lopulta pystynyt seisomaan yhdenkään värianalyysimetodin takana?
Tarina alkaa siitä, kun aloin opiskella innostuneena värianalyysiä. Analyytikkoja ei ollut silloin monia, ja tekijöitä sai etsiä kissojen ja koirien kanssa. Opiskelin ensin yhden, sitten toisen, ja pian kolmannen, neljännen ja viidennen metodin...
Halusin sinnikkäästi löytää valmiin toimivan värianalyysiteorian, mutta asiakastapaaminen kerrallaan aloin nähdä, että jokainen niistä petti minut jossakin kohtaa.
En kehittänyt Kukin värianalyysimetodia siksi, että olisin halunnut. Kehitin sen siksi, että minun oli pakko, jos halusin jatkaa alalla omatuntoni kanssa.
En ollut tyytyväinen siihen, mitä pystyin asiakkailleni antamaan. Epäilin monia värejä valmispaleteissa, ja toisaalta koin, että värimäärät olivat todella pieniä suhteessa ajatukseen:
"Tässä ovat värisi loppuelämäksesi."
Mitä enemmän työskentelin asiakkaiden kanssa, sitä vähemmän uskoin lokeroihin, ja niistä oli pakko hakkeroitua ulos. Ei mitenkään hieman lokeroiden reunoja taivutellen ja yhdistelemällä. Tajusin, että minun täytyi lanata ne täysin.
Elämästäni tuli värianalyysitutkijan elämää. Pengoin ja vertailin aamusta iltaan erilaisia metodien ohjaavia periaatteita, johtopäätöksiä ja sitä, mitä metodien taustalla ylipäätään arvotettiin.
Välillä oli todella vaikeaa nähdä valtavien tietomassojen läpi kehittäjän ajatuksenjuoksuun, joissa mielestäni aina jokin tuntui aina täsmäävän ja jokin ei. Omaa erottelukykyäni ja kokonaisuuksien hahmotuskykyä täytyi venyttää viimeiseen asti.
Joistakin johtopäätöksistä olin samaa mieltä, mutta monet teoriat eivät mitenkään olleet johdonmukaisia ja pitäneet paikkaansa kaikkien asiakkaideni kohdalla. Itse asiassa eivät edes useimpien.
Tunsin tulleeni huijatuksi. Se oli samalla hetki, jolloin lakkasin uskomasta perinteiseen värianalyysiin.
Ei tietenkään tarkoituksella, mutta olin raivoissani siitä, miten valtavasti näillä metodeilla koulutettiin ihmisiä ja johdettiin harhaan – vaikkei se ollutkaan tietoista.
Tiedekin on itseään korjaava prosessi, puhumattakaan tieteenaloista, jotka ovat kytkeytyneenä hyvin vahvasti taiteeseen – jota värianalyysikin oli.
Ymmärsin myös paremmin, miksi opettajani suhtautuivat niin väistelevästi kysymyksiini, kun mielestäni jokin ei pitänyt metodeissa paikkaansa eli käytännössä toiminut asiakkailleni.
Heillä ei ollut vastauksia. Eikä metodien kehittäjilläkään ollut. Ja sitä oli ymmärrettävästi todella vaikea myöntää.
Tajusin, miten suuri osa perinteisen värianalyysin "totuuksista" oli pohjimmiltaan taiteellisia mielipiteitä, jotka oli yritetty kuin verhoilla tieteeksi. Niin minuakin niitä oli opetettu asiakkaille perustelemaan.
Ja mitä tapahtuu, kun teoria ja havainto ovat ristiriidassa? Moni puolustaa teoriaa, mutta minä puolustin konkreettista havaintoa analysoidessani asiakkaitani. Siitä alkoi syntyä koko Kukin värianalyysimetodi.
Turhauduin, kuinka värianalyysimetodeista puhuttiin kuin kyse olisi ollut jostakin täsmällisestä tieteestä tai suurista tieteenalojen näkemyseroista. Vaikka väriteorioita käytetäänkin osana värianalyysimetodeja, värianalyysi on lopulta hyvin vahvasti sidoksissa estetiikkaan ja taiteeseen.
Taiteessa näkemys harmoniasta on aina luojansa silmässä. Sama pätee myös värianalyysimetodien kehittäjiin. Jokainen heistä on rakentanut järjestelmänsä oman näkemyksensä varaan.
Minua turhautti myös se, miten suuriin "sinne päin" -tuloksiin moni analyytikko ja asiakas tuntui tyytyvän. Värianalyysi vaikutti olevan ala, jossa keskinkertainen osumatarkkuus hyväksyttiin normaalina. En halunnut tehdä "värien ja harmonian taidetta sinne päin".
Se, kuinka hyvin värianalyysimetodin ylipäätään odotettiin toimivan asiakkaalle, tuntui vaihtelevan valtavasti.
Minulle ei riittänyt, että metodi oli oikeassa joskus tai suurin piirtein. Halusin ymmärtää, miksi se oli "oikeassa" silloin kun se oli – ja miksi se epäonnistui silloin kun se epäonnistui.
Koska koin, etten pystynyt seisomaan minkään metodin takana, ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin alkaa kehittää omaa. Ensimmäisenä selvää oli se, että kaikki lokerot oli poistettava, sillä ei kukaan oikeasti mahtunut niihin.
Värivuodenajat tuntuivat samalta kuin vaatteen sovittaminen, jossa oli aina kuitenkin hieman liian lyhyet hihat, epäimarteleva pääntie, huonosti laskeutuva helma tai kutittava materiaali – mutta silti se myytiin asiakkaalle. Eikä myyjä ehkä itsekään ymmärtänyt, miten paljon parempi vaate olisi voinut olla.
Tuntui kuin olisin yrittänyt pukea kaikki samaan valmiskaavaan, joka toimi välttävästi oikeasti yhdelle kymmenestä asiakkaasta.
En halunnut tarjota yhdellekään asiakkaalleni väripalettia, joka jättäisi saman tunteen.
Moni ajattelee, että oman metodin kehittäminen oli vapauttavaa, mutta todellisuudessa siinä oli myös paljon menetettävää.
Kun luovuin valmiista metodeista, luovuin samalla valmiista vastauksista, auktoriteettien tuesta sekä monella tavalla yhteisestä maailmankuvasta ja merkitysjärjestelmästä muun värianalyysialan kanssa.
Minulla oli vain oma havaintokykyni, jonka kanssa kävin tutkivaa dialogia asiakkaideni sekä opiskelemieni värianalyysiteorioiden kanssa.
Moni ammatinharjoittaja jatkaa opiskelemansa järjestelmän sisällä. Minä en pystynyt siihen.
Silti tärkein kysymys minulle ei ollut se, “ovatko perinteiset värianalyysimetodit hyviä vai huonoja". Vaikka päädyinkin johtopäätökseen, ettei mikään niistä katsonut mielestäni asiakasta riittävän yksilöllisesti, oikea kysymys kuului:
Mitä tapahtuu ihmiselle, joka yrittää mahduttaa itsensä lokeroon, johon hän ei oikeasti mahdu?
Lopulta kysymys ei edes ole väreistä.
Kysymys on ihmisistä sekä heidän yksilöllisestä minäkuvastaan, identiteetistään ja itseilmaisustaan. Ja siitä, kuinka moni on lokeroinut jo itseään liian ahtaasti koko elämänsä?
